Sukkia ja lapasia.

Tämä innostus näyttää tulevan jäädäkseen.

Melkein hävettää, enimmäkseen harmittaa, toisaalta taas hymyilyttää. Mikäkö?

Hävettää tämä perin vaillinainen blogien seuraaminen. Harmittaa tämä saamattomuus oman blogin ylläpitämiseen. Mutta hymyilyttää tämä eläkeläisen siirtyminen  itsensä työllistävään seniorijoukkoon.

Nykyään enenevässä  määrin nostetaan esille monien eläkeikäisten ihmisten työllistyminen ja halu tehdä työtä vaikka varsinainen työura on ohitettu. Ihailin töissä olessani hoitajaa, joka innokkaasta vielä seitsemänkymppisenä tuli silmät säteillen töihin aina kun kutsu vain kävi. Itse, aika loppuun palaneena ajattelin tuolloin, että minä en ainakaan jaksaisi. Muutamia vuosia menikin eläkkeelle siirtymiseni jälkeen, etten mihinkään oikein halunnut tarttua, en työhön enkä harrastuksiin. Viimeisen 20 vuotta järjestötyötä tehneenä vieroksuin varsinkin liittymistä vapaaehtoistyöhön.

Jonkinlainen hulluus ajaa kuienkin ihmisen, varsinkin minut, himoitsemaan jotain uutta haastetta arkipäiviin, mahdolisuutta ylittää itsensä. Sisareni kuvaa sitä erinomaisuuden tavoittelemiseksi ja rahan himoiseksi. Olen kuitenkin tästä erimieltä.

Syksy puolella kerroin lähteväni opettelemaan sukan neulomista. En sillä, ettenkö sukkia olisi neulonut, vaan oppiakseni uutta ja saamaan virikkeitä omiin pinttyneisiin tapoihini. Ja kas, sukkia kutoessa karkasi työ lapasesta.

Laitoin marraskuun lopupuolella kuvan neulomistani kirjoneulesukista facebookin Villasukka myyntitorille, kymmenien muiden sukkakutojien joukkoon. Liekkö ollut hyvää tuuria sillä tilauksia rupesi tulemaan. Pyydettiin tekemään miesten sukkia, huovutettuja lapasia, tavallisia lapasia, lasten sukkia ja ennen muuta noita pitkävartisia kirjoneulesukkia. Joulukuussa jouduin jo sanomaan, etten kerkeä jouluksi  enää tehdä.
 Joulu tuli ja meni ja sukkatilauksia vain jatkui. Puikkoni ovat suihkineet useita tunteja päivittäin, eikä oikein loppua näy. Neuloessa pursuavat pääni ja aivot myös uusia ideoita ja luomishalu kasvaa entisestään. Aika on rajallinen.  Nytkin on menossa useampi työ yhtäaikaa. Mies epäileekin, että kun yhden tekeleen puikot kuumenevat liikaa, siirryn toiseen kutimeen. Voi olla näin.

Näin nämä viimeaikojeni päivät ovat menneet. Olen innostunut, eneginen ja mielestäni hyväntuulinenkin. Eikä pienet kivut kehossa vaivaa, eikä päivät tunnu turhauttavilta.

Neulomisvimman myötä olen saanut myös usia ystäviä, samanhenkisiä, ehkä ei kuitenkaan niin hulluja. Rikastuttavaa on tavata ja tutustua aivan uusiin ihmisiin.
Lähikahvilakin aloitti houkutukseni seurauksena neulekahvila toiminnan. niin on tuo innostukseni tarttunut miehenkiin, että hän aamuna muutamana huomautti Hesaria lukiessaan ilmoituksesta lanka-alennusmyynnistä. Hymyilytti.

Tämä kaikki on itselleni ollut terapiaa, luovaa ihanaa toimintaa. Iloa siitä, että käsillä saa aikaiseksi vaikka minkälaista jälkeä. Onnellisuutta siitä, että kykenee oppimaan uutta. Tästä kaikesta innostuksen lähteestä kiitän kurssimme opettajaa Hannaa, joka 11 viikon ajan jaksoi yhtä innostuneesti ohjata ja kannustaa meitä mummoja eteenpäin.

Oppimassa

Herkkuja neulekahvilassa

Tämän pitkän ja polveilevan sepustuksen tarkoitus on kertoa, että minulle on pikkuhiljaa syntynyt tilausneulomo, jonka perustana on omaehtoisuus ei pakkotahtisuus. Nyt täytyy vain kääntyä verottajan puoleen, joka on ikävin vaihe tässä yrittäjän maailmassa.

Onhan toki ympärilläni muutakin kuin lankoja ja puikkoja. Tähän mennessä talvi on taannut mitä parhaimmat mökkikelit. Autolla on ajettu oman saaren rantaan herraskaisesti. Luonto on tarjonnut mitä herkullisimpia näkymiä.

Sumuista auringonlaskua

Sukellusta satumaisemaan

Kuun kajoa hämärtyvässä illassa

Ja taas on viikko kääntymässä loppupuolelle. Tätä kirjoitelmaa väsäsin koko viikon. Tässä se nyt on. Viikonlopulla paneudun teidän muiden kuulumisiin blogienne kautta.

Joten palaillaan!

Aurinkoisia päiviä toivottelen kaikille!