TÄÄ ON TÄTÄ

Tänään olin olevina taas osaavampi kuin olin. Hävitin edellisen tekstini kaikkine lammaspataohjeineen. No se oli sitten siinä.


OLEMMEKO VAIN HEITTONAUPPULOITA?

Olen tässä neuloessani pohdiskellut yhteiskuntaamme. Aamu TV:ssä joku "hemmo" totesi, että tällä haavaa maan hallitukselta puuttuu kyky mennä eteenpäin. Tehdä rohkeita päätöksiä eikä vain selvityksiä ja selontekoja toinen toisensa perään.

Minäkin kyselen; ajaako nykyinen terveydenhuollon systeemi meidät toimintakykyiset eläkeläiset toimintakyvyttömäksi, toisen ihmisen apua tarvitseviksi ja apaattisiksi kansalaiseksi. Siltä tämä tuntuu.

Olen kärsinyt polvikivuista 4-5 vuotta. Käynyt lääkärillä ja saanut lääkettä ja hoitoa. Sitten 2011 kesällä polveni prakasivat täysin. Toinen niin pahasti, että jouduin menemään päivystykseen. Siellä polvi kuvattiin ja todettiin, sen olevan leikkauskunnossa. Sain lääkettä ja kepin. Syksyn myötä hakeuduin uudestaan lääkäriin vaatimaan leikkausta. Terveyskeskuslääkäri laittoi läheteen erikoissairaanhoitoon, antoi kortisoonipistoksen ja vahvempaa kipulääkettä. tämä tapahtui lokakuussa 2011. Tammikuussa 2012 tuli kutsu ortopedille, joka totesi saman. Molemmat polvet ovat leikkauskunnossa. Taas laitettiin jonoon. Kysymykseen, voisiko molemmat polvet leikata yhtä aikaa, tuli kieltävä vastaus. No tulihan se kutsu sitten kesäkuulle ja toiseen polveeni vaihdettiin tekonivel. Viestittelin koko ajan hoitavalle lääkärille toisenkin polven kipeydestä, turhaan. Leikatun polven jälkitarkastuksessa kuunteli ortopedi sen verran minua, että laittoi saman tien minut röntgeniin ja uuteen leikkausjonoon. Ilmoitus tuli lokakuun 2012 alussa, minut oli hyväksytty leikkausjonoon. Odottamista ja odottamista, särkylääkkeiden syöntiä ja kepillä könkkäämistä on nyt kestänyt vuoden 2011 elokuusta tähän päivään. Huomenna menen mangneettikuvaukseen. Uutta amerikkalaista leikkaustavan selvitystä varten. Ja taas tätä odotusta. Jos olisin kieltäytynyt tästä uudesta selvityksestä, olisi leikkausajankohta taas siirtynyt. Nyt sain kuulla, että toisenkin polven leikkauspäivä olisi 9.4.

Yksi vuosi ja kahdeksan kuukautta pelkkää kipua, lääkkeitä, keppiä ja odotusta. Onko tällä nyt enää mitään laitaa? Leikattu polvi ei ole kunnolla parantunut yhdeksän kuukauden aikana, ei kai kun koko ajan tuo leikkaamaton polvi on niin kipeä, kaikki paino on koko ajan tuolla leikatulla polvella.

Eittämättä mieleeni tulee ajatus entisaikojen vanhusten kohtelusta, laitetaan navetan taakse kuolemaan. Mitenkähän paljon lääkkeet ovat syöneet tänäkin aikana aivokapasiteettiäni? Entä valvotut yöt? Miten jalkojen rapistuminen tulee näkymään myöhemmässä vaiheessa? Miten kunto on tänä aikana romahtanut? Miten se näkyy jatkossa?

Maamme hallitus tekemättömine päätöksineen odottaa varmaan, että ikääntyvän Suomen ongelmat poistuvat itsestänsä vai eikö poliittinen uskallus riitä tekemään sosiaali- ja terveydenhuoltomme vaatimia pikaisia ja aikaan sopivia muutoksia?