Tänään olin kotikaupungissani pidetyssä Vanhusten viikon pääjuhlassa lapsi II:n houkuttelemana. Oikeastaan ei tarvinnut houkutellakaan, vaan uteliaisuuteni heräsi kuulemaan , mitä vanhusrintamalla on meneillään. Vaikka lähes 20 vuotta tein töitä ikäihmisten parissa, olen totaalisesti jättäytynyt aiheen taka-alalle, vain muutosten tuulia lehtien otsikkoina lukien.
Juhlivaa yleisöä, siis vanhuksia oli tullut paikalle salin täydeltä, yli 500 henkeä, vaikuttavaa. Mahtava määrä. Kakkukahvien ja mukavan rupatteluhetken (2h) jälkeen juhlakansa valui verkkaisesti konserttisaliin. Istahdin yläriville. En oikein tunnistanut itseäni vanhukseksi, senioriksi kuitenkin, tarkkailin kanssajuhlioitani, samalla yrittäen paneutua juhlan tunnelmaan ja sanomaan.
Joku alkoi sisuksissani närästämään tapahtuman edetessä. Kaunista musiikkia kyllä, humoristista ikäihmisten esittämää teatteria, laulua ja kansantanssia, joo. Mutta, mutta, neljä puhujaa: liiton puheenjohtaja, kaupungin hallituksen puheenjohtaja, seurakunnan edustaja ja ministeri. Ja mitähän heillä oli sanottavaa. Sitä samaa, mitä on hymistelty vuodesta toiseen, teemaa sen verran muuttaen, mikä poliittinen näkemys asioihin kullakin hetkellä on.
Puhuttiin kuin eduskunnan lehtereillä, kuulijathan olivat ikäihmisiä. Tai puhuttiin hitaasti ja lapsekkaasti, kuulijathan olivat aikuisia. Puhuttiin, mihin pitäisi panostaa, mitä pitäisi tehdä, miten pitäisi käyttäytyä, miten pitäisi kohdella, miten pitäisi järjestää jne. Arvokas vanhuus on ihmisoikeus. Aina. Vanhusviikon teema. Niinhän se on. Pitäisi olla. Onko? Miten se kuului tänään? Lupauksina ja konditionaaleina. Konkretiaa sivuttiin viisaasti. Kenelle he puhuivat?
Jahas, tunnistin, ettei vanheneva sieluni kaipaa yhtään tyhjänpäiväisiä jorinoita, puheita, joissa ei ajatella, ketkä ovat kuulijoita. Puheita, jotka kaunokielisesti maalaa auvoista vanhuselämää tai lupauksia, joita ei pystytä toteuttamaan tai ne eivät yksinkertaisesti toteudu. Kuka teoista, tekemisistä ja lupauksista on vastuussa.
Työelämässäni sain jutella erään iäkkäämmän omaishoitajan kanssa, joka savon murteella antoi minulle ohjeita: " Kun työ järjestätte meille ommaisille niitä juhlia, ni elekää viekö meitä teatterriin kattomaan tementtianäytelmää. Meillä on sitä tementtiateatteria kotonakkii. Myö tarvitaa jottai virkistävvää, jossa voijjaa nauroo kunnolla." Miten muistuvatkaan tuo 20 vuotta sitten lausuttu toivomus tänään mieleeni.
Kaikki kunnia kuitenkin juhlien järjestäjille, puhujille ja sille satapäiselle yleisölle. Hetkeäkään en haluaisi tilaisuudesta muuttaa, jos he kaikki nauttivat juhlapäivästä täysin siemauksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti