Taas kerran. Olen nyt vakaasti päättänyt, että tämä blogini kirjoitelma on viimeinen valitusvirsi meidän pikkuperheen arjesta.
Ai, miten niin? Tuntuu tosiaan siltä, että meillä mennään vastoin käymisestä toiseen. Viime viikon koskiviikkona, puolitoista viikoa sitten mies alkoi voida huonosti täällä mökillä. Häntä huimassi niin, että kävellä köpötteli kuin pahemminkin juopotellut. Kuvotti ja oksenteli. Pari päivää tässä katseltiin, kunnes perjantai aamuna kuuden jälkeen päätin, että nyt on mentävä sairaalaan. Ei kun menoksi. Hetihän ne päivystyksessä ottivatkin sydänsairaan diabeetikkomiehen tutkimuksiin. Oireiden syy löytyi; asentohuimausta, sanoi tohtori. Asentohuimauksen aiheuttaa kuulema korvakaariin kertynyt sakka. Sen verra mies kuitenkin tutkimuksissa oksenteli, ettei ihan kaikkia, tähän vaivaan liittyviä kokeita voitu tehdä, joten hänet määrättiin korvapoliklinikalle seuraavalla viikolla uudestaan. No olla kitultiin muutama päivä kotona. Ne olivst aika vaikeita, huimasi ja oksetti, mieli alkoi painua ihan masennuksen puolelle. Yksi koko vuorokausi taisi kulua mieheltä nukkuessa, kun ei haluttanut ylöskään nousta. Maanantaina komensin lähtemään mökille, lupasin taluttaa ja huolehtia. Hyvinhän sitä pari päivää selvittiinkin ja mieli alkoi mieheltä kohentua. Keskiviikko iltana piti palata kaupunkiin, jotta seuraavana aamuna mies olisi lisätutkimuksissa. Tuli iltamyöhä ja nukkumaan menoaika. Tapani mukaan sängyssä unta odotellessani katselin tabletistani jotain tv-sarjaa kaikessa rauhassa. Sitten jysähti. Oli kuin joku olisi iskenut painavan esineen rintani päälle ja kurkkua kuristi. Pulssi alkoi lyödä tiuhaan ja miten sattui. Flimmeri iski jälleen. Otin beettasalpaajaa ja yritin rauhoittua. Ei auttanut. Niinpä tuo puolikuntoinen mies joutui vaihteeksi minut köijäämään sairaalaan puolilta öin. Kymmenen tuntia makoillessa tiputuksessa, tehtiin sitten lopulta sähköinen rytminsiirto. Se helpottaa, rytmit on kohdallaan ja siitä sitten pikkuhiljaa kotio toipumaan.
No torstai-aamuna oli myös miehen jatkotutkimusaamu. Kurkusta löytyi kaksi polyyppia, jotka pitää pikaisesti leikata. Samalla hänelle opettivat asentohuimaukseen liittyviä erilaisia kuntoutuskonsteja.
No näin nyt mennään. Tätä blogia olen kirjoittanut jo useana yönä. Makuuasennossa kirjoittaminen on vähän vaikeaa. Mutta ehkä nyt saan tämän valituskertomuksen lopetettua.
On kaunis sunnuntai-ilta täällä mökkimaisemissa. Äsken lensi melko kookas hanhiparvi itään mökkimme ylitse. Hiljaisuutta riittää, kun viikonloppuviettäjät ovat lähteneet töittensä ääreen. Ainoastaan kaunis lintujen viserrys täyttää luonnon. Huomenna pitäisi viedä keskimmäinen vene trailerilla huoltoon, sitä vähän jännitän. Mitenkähän ajo mieheltä onnistuu. Tänään ei autolla ajosta tullut mitään, kun häntä niin huimasi. Sisua vaan ja ajamaan, siis minä. Eiköhän yksi vene korjaamoon saada.
Kyllä tämä sairastelu vaan on sellaista, että se vie kaiken huomion muusta elämästä. Oikein tänään mietin, vaikka olen päivittäin lukenut Hesarin ja paikallislehden, niin mitään ei maailman tapahtumista ole mieleeni jäänyt.
Eli tämänkin takia, itteä vaan niskasta kiinni ja normaalia elämää viettämään.
Muuten vielä, ei meidän mies niin kipiä ole, etteikö kalaan kykene. Joten perjantai-iltana laskimme verkkoja kalapaikoillemme ja lauantai-aamuna keräsimme saaliin.
Tänään herkuteltiinkin kokonaisilla siioilla italialaiseen tapaan ja voin vakuutta, että olivat herkullisia.
Suuren helpotuksen näihin keväthommiin toi myös nuorin lapsenlapsemme. Hän tyhjensi ylivuotisen kompostimullan kukkapenkeille, sitä oli paljon. Sen kälkeen viimekesäisen kompostin tyhjennetylle paikalle taas vuodeksi tekeentymään.
Syitä on siis moneen hyvään ilonaiheeseen, kaikesta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti